Elämän loppuvaiheessa vapaaehtoisten tuki auttaa

Palliatiivisen hoidon suosituksissa ja kansallisessa laatusuosituksessa vapaaehtoisten merkitys on tunnustettu, mutta kenttä on jäsentymätön.

HELSINGIN SANOMISSA on viime aikoina keskusteltu ikäihmisten hoivasta ja etenkin muistisairaiden omaisten roolista. Kaikille lienee selvää, että ketään ei noin vain ”laiteta laitokseen”, vaan ympärivuorokautisen asumisen paikkaa ja elämän viimeistä kotia joutuu usein jonottamaan pitkäänkin.

Haluaisin lisätä yhden näkökulman keskusteluun elämän loppuvaiheesta: sen, kuinka yksin me usein näiden raskaiden vuosien aikana olemme. Omaiset ja etenkin omaishoitajat ovat uupuneita, välimatkat iäkkään ja lähisuvun välillä usein pitkiä ja lähestyvästä kuolemasta keskustelu vaikeaa.

Kuolema ja suru ovat osa elämää, mutta miksi tämä elämänvaihe pitäisi jaksaa yksin?

Saattohoitokodeissa kuoleva ja hänen läheisensä saavat usein rinnalleen koulutetun vapaaehtoisen. Hän voi käydä tapaamassa elämän loppuvaiheessa olevaa silloin, kun läheinen itse ei voi siellä olla; tuoda elämää osastolle, jossa on usein kiire; tarjota arkista asiointi-, ulkoilu- ja keskusteluapua ja ylipäätään olla läsnä ja tukena sekä kuolevalle että lähipiirille. Tällaista tukea tarvittaisiin kaikkialla, missä ihmiset kuolevat: hoivakodeissa, sairaalaosastoilla ja kotona.

Palliatiivisen hoidon suosituksissa ja kansallisessa laatusuosituksessa vapaaehtoisten merkitys on tunnustettu, mutta kenttä on jäsentymätön: vapaaehtoistyö eri puolilla Suomea on pistemäistä ja pirstaleista, usein väliaikaisten hankkeiden tai yksittäisen innokkaan työntekijän harteilla.

Suomen palliatiivisen hoidon yhdistyksen Saava-hankkeessa kehitämme parhaillaan valtakunnallista koulutus- ja toimintamallia saattohoidon vapaaehtoistoimintaan, jotta toimintayksiköt, omaiset ja ammattilaiset voisivat ottaa vapaaehtoiset sujuvasti ja luottavaisin mielin vastaan ja vapaaehtoiset kokisivat saavansa työhönsä riittävästi koulutusta ja tukea. Mukana on toimijoita laajasti palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kentältä, ja hankkeen päättyessä malli on valtakunnallisesti hyödynnettävissä ja palliatiivisten keskusten koordinoitavissa.

Elämän loppuvaiheeseen tarvitaan lisää ihmisiä toistemme tueksi. Vapaaehtoiset voivat olla yksi tärkeä palanen sitä kokonaisuutta, jolla turvataan meille kaikille hyvä kuolema.

Sarianne Hartonen

projektipäällikkö

Suomen palliatiivisen hoidon yhdistyksen Saava-hanke

Teksti on julkaistu Helsingin Sanomien mielipiteenä 30.10.2022